Sanojen taakse (osa 1)
Hiljaisuuden eheyttävä voima läsnäolon ja systeemisyyden lyhytterapiassa
Hiljaisuus on jopa täällä vähäpuheisten suomalaisten maassa käynyt tänä päivänä entistä harvinaisemmaksi. Nykyinen elämisen mallimme on hälyn, kiireen ja suorittamisen kyllästämää, ja meidän on entistä vaikeampi pysähtyä ja olla vain. Toisaalta henkinen etsintä, meditaatio ja tietoisuustaitojen harjoittaminen ovat tulleet muodikkaiksi, ja paljon puhutaan hermoston rauhoittamisesta ja psyykkisestä palautumisesta. Tämä kertoo viestiä siitä, että syvällä sisimmässämme kaipaamme juuri sitä, mitä kuitenkin arjessa helposti pakenemme: hiljaisuutta ja rauhaa.
Tämän terapeuttiopintojen opinnäytteeseeni pohjautuvan kaksiosaisen kirjoituksen aiheena on hiljaisuuden merkitys läsnäolon ja systeemisyyden terapiassa. LST on uusi terapiasuuntaus, joka luo mielestäni otolliset puitteet sille, että voimme oppia näkemään hiljaisuuden eheyttävän voiman itsessämme. Hiljaisuudella on luonnollisesti monia merkityksiä, mutta viittaan sanalla tässä erityisesti kahteen niistä: toisaalta sisäiseen rauhaan ja läsnäoloon, toisaalta sellaisiin itseilmaisun tapoihin, jotka toimivat vaihtoehtoina tai täydennyksenä puhumiselle. Haluan siis tuoda huomion siihen, millä tavoin hiljaa oleminen, kokemuksellisuus ja oman sisäisen maailman puoleen kääntyminen luovat tilaa mielen ja tunteiden eheytymiselle terapeuttisissa kohtaamisissa.
Läsnäoleva hiljaisuus edellyttää riittävää sisäistä turvaa, ja sisäinen turva kasvaa kehoyhteyttä ja läsnäolon taitoa harjoittamalla. Voisivatko terapiaistunnot toimia paikkana, jossa tämän myönteisen kierteen kautta opimme löytämään itsestämme hiljaisuuden eheyttävän voiman? Näin voisimme lakata pakenemasta sitä, mitä niin syvästi kaipaamme – elämän kokemista tässä ja nyt, juuri tällaisena, aivan rauhassa. Olemassaolon pyhyyttä.
Osa 1: Hiljaisuus eheyttävänä sisäisenä tilana
"Hiljaisuuteen pysähtyessä voi nähdä kasvun ihmeen. Mielen taakse jääneet asiat näyttäytyvät uudella tavalla, ilon ja surun, armottoman väsymyksen ja arvottomuuden kokemukset tulevat näkyviksi, elämä koskettaa. Hiljaisuus kuljettaa kohti syvällä mullassa lymyävää, ehkä jo elämässä haurastunutta juurta. Pieni liikahdus, kuokan kosketus saa siihen uutta eloa. Elämä versoo. On uuden kasvun aika."
- Mari Vainio: Antaudu hiljaisuudelle
Elämme aikaa, jossa itsensäkehittämiseen ja psykologisiin haasteisiin on tarjolla loputtomasti mitä tehokkaimmiksi väitettyjä pikaratkaisuja. Sosiaalista mediaa selaamalla voi saada päänsä sekaisin, jos tarttuu jokaiseen vastaantulevaan vinkkiin, jonka mukaan kaikki ongelmat ovat tiessään, kun vain ottaa tämän tai tuon menetelmän haltuun. Tällaiselta pikavinkiltä kuulostaa myös puhuja ja kirjailija Brian Tracyn Youtubessa julkaistu video, joka tosin on tehty jo vuonna 1986. Siinä Tracy esittelee metodin, joka ratkaisee minkä tahansa ongelman 30-60 minuutissa.
Mikä on tämä salainen oivallusten metodi?
Se on hiljaisuus.
Tracyn mukaan suurin osa ihmisistä ei ole koskaan kokeillut viettää puolta tuntia pelkästään hiljaisuudessa istuen. Jos he kokeilisivat, he huomaisivat, että jonkin ajan kuluttua heidän ajatteleva mielensä hiljenee, ja he alkavat kuulla hiljaisen äänen sisällään, joka antaa vastauksen mihin tahansa haasteeseen. On kuin mieli saisi yhteyden johonkin suurempaan älyyn, joka alkaa virrata tietoisuudessamme, kun teemme sille tilaa istumalla yksin ja hiljaa.
Jos asia on näin yksinkertainen, kuin Tracy väittää, miksi emme luontaisesti toimi näin? Mikä saa ihmisen niin usein pakenemaan hiljaisuutta tekemiseen, puhumiseen, rationaaliseen ratkaisujen hakemiseen? Moni työ- ja perhe-elämän kuormittavassa myllyssä uupumuksen partaalla pyörivä ihminen oivaltaa kyllä kaipaavansa hiljaisuutta, rauhoittumista ja kiireetöntä olemista, mutta ei osaa antaa sille tilaa elämässään.
Olen jopa miettinyt, millainen terapiaistunto se olisi, jos istuisimme asiakkaan kanssa yhdessä 30 minuuttia hiljaa.
Koska elämä on kiireistä, tarjolla olevat pikaratkaisut houkuttelevat meitä. Kun meillä on jokin mieltä ja tunteita koskettava ongelma, toivomme, että voisimme päästä siitä vain nopeasti eroon, jotta voimme jatkaa suorittavaa tekemistämme. LSLT-koulutuksen harjoitusohjauksissani minulta on pari kertaa kysytty, voisinko antaa jonkin konstin, jolla pääsisi nyt vain eroon tästä tunteesta, tästä stressin puristuksesta rinnassa. Joudun tuottamaan asiakkaalle pettymyksen tarjotessani konstiksi sitä, että nytpä vain ollaan sen tunteen kanssa, tunnetaan ja katsotaan.
Olen jopa miettinyt, millainen terapiaistunto se olisi, jos istuisimme asiakkaan kanssa yhdessä 30 minuuttia hiljaa. Vain istuisimme ja olisimme sen kanssa, mitä mielessä ja kehossa tapahtuu. Antautuisimme hiljaisuudelle.
Sillä hiljaisuus on meille tuntematon, ja tuntematon on aina pelottavaa. Siellä emme voi varautua mieleemme rakentuneilla valmiilla malleilla siihen, mitä tulemme kohtaamaan, ja siksi olo on turvaton. Jos terapeutti olisi tutustunut ennalta tähän hiljaisuuden maaperään riittävästi luottaakseen, että sinne astuminen on turvallista, hän voisi toimia matkaoppaana asiakkaalleen, joka haparoiden tunnustelee askeliaan. Hiljaisuuteen on astuttava valmiina ottamaan vastaan sellaistakin, mihin ei ole varautunut.
Sisäinen häly vai rauha?
Hiljaisuuden sanotaan olevan jotain, mikä rauhoittaa hermostoa. Aina näin ei kuitenkaan ole. Moni yrittää opetella meditoimaan toiveenaan, että kehon ja mielen kuormitus ja ylivirittyneisyys vähenisi, mutta ajautuu huomaamaan, että niin ei käykään. Hiljaisuudessa oleminen osoittautuu ahdistavaksi, kun ovi tuntematta jääneisiin tunteisiin ja hyväksymättä jääneisiin minätarinoihin aukeaa. Hermosto aktivoituu varoittamaan uhkasta – mutta uhka onkin sisällämme: varjot, mielen pimeä, alitajunnan kaukaiset huudot.
Mutta kuten tietoinen läsnäolo opettaa, emme pääse epämiellyttävistä tuntemuksista eroon välttelemällä niitä, vaan kohtaamalla ne kehossamme. Hiljaisuus on tätä kehon puoleen kääntymistä ja aistien avaamista. Se on askeleen ottamista taaksepäin ajatusten virrasta, joka pyrkii lakkaamatta selittämään todellisuutta haluamamme kaltaiseksi vähentäen mahdollisuuttamme hyväksyä se sellaisena kuin se on.
Vähäpuheinen ja harkitseva henkilö ei välttämättä ole yhtään sen enempää läsnäoleva ja sisäisesti rauhallinen kuin paljon puhuva ja vilkkaasti liikehtivä henkilö.
Psykologi ja neurotieteilijä Ethan Kross on tarkastellut niitä keinoja, joita voimme käyttää vähentääksemme mielemme sisäistä hälinää. Hän näkee ihmisen kyvyn tietoiseen itsetarkkailuun erittäin hyödyllisenä, luovuuteen, päämäärien saavuttamiseen ja yhteyden luomiseen johtavana lahjana. Tämä sama kyky alkaa kuitenkin vaikuttaa evolutiiviselta riesalta silloin, kun se muuttuu vahingolliseksi ajatushälinäksi. Kross kysyy: "Miksi toiset oppivat ymmärtämään tunne-elämäänsä paremmin, jos vievät huomion sisimpäänsä, kun taas toiset suorastaan romahtavat yrittäessään samaa?" Hän myös kutsuu ihmisen perustilaksi sitä, jossa vietämme yli puolet ajastamme: jossakin muualla kuin nykyhetkessä.
Meissä on yksilöllisiä, synnynnäisiä eroja siinä, kuinka taipuvaisia olemme kääntymään sisäänpäin. Siinä missä ekstrovertti suuntaa huomionsa ulospäin sosiaalisiin suhteisiin, toimintaan ja ajatusten ääneen jakamiseen, introvertti vetäytyy helpommin omiin oloihinsa, lepää ja tutkii ajatuksiaan yksityisesti. Omasta kokemuksestani voin kuitenkin todeta, että introvertin olemus "hiljaisena pohdiskelijana" voi tarkoittaakin voimakasta haitallisen sisäisen hälinän valtaan joutumista. Vähäpuheinen ja harkitseva henkilö ei siis välttämättä ole yhtään sen enempää läsnäoleva ja sisäisesti rauhallinen kuin paljon puhuva ja vilkkaasti liikehtivä henkilö.
Kyse onkin siitä, millainen suhde meillä on sisäiseen maailmaamme. Onko se pakopaikka ulkoisen maailman ärsykkeistä, onko se pelottava tuntematon, jonne kurkkimista pyrimme välttämään – vai voisiko se olla eheyttävä tila, jossa tulemme lähelle itseämme?
Avain minätarinan hyväksymiseen
Terapiaan hakeutumisen syyn voisi sanoa olevan usein se, että ihmisen käsitetyn minän tarinassa on halkeamia, joita hän ei hyväksy ja jotka hän haluaa korjata. Kärsimystä tuottava ja haitallisen ajatushälinän ylläpitämä minätarina halutaan muuttaa toiseksi. Tähän toiveeseen läsnäolon ja systeemisyyden terapia vastaa opettamalla terapia-asiakkaalle ajatusten näkemistä pelkkinä ajatuksina ja läsnäoloa niiden kanssa, sekä kuljettamalla asiakkaan minäkäsitystä vähitellen kohti havainnoivaa minää. Ei siis korjaamalla tarinaa, vaan katsomalla sitä uudesta näkökulmasta, joka mahdollistaa sen itsemyötätuntoisen hyväksymisen.
Sisäistä hälinää ei ole tarpeen pyrkiä hiljentämään, vaan ennemmin oppia kuulemaan hiljaisuus sen takana.
Kun ihminen näkee minuutensa paikkana kokemuksilleen, hän näkee tarinansakin laajemmasta perspektiivistä. Eräs harjoitusasiakas kertoi istunnolla pitkästi vuosien takaisesta traumaattisesta kokemuksesta, johon hän oli saanut jo aiemmin apua. Kertomisen jälkeen kysyin häneltä, miltä hänen kehossaan tuntuu nyt, kun hän kävi tapahtumat mielessään taas läpi. Hän tunnisti kylmien väreiden kulkevan kehossaan, mutta sanoi hyväksyvänsä ne osaksi kehollista kokemustaan. Otimme istunnon lopuksi mindfulness-harjoituksen, jonka jälkeen hän vaikutti huomattavan huojentuneelta, ja sanoi istunnon olleen voimauttava ja vapauttava.
Suhde omaan minuuteen voi muuttua hiljaisuuteen ja läsnäoloon antautumisen myötä. Minätarinan muokkaaminen sellaiseksi, joka "kelpaa", voi vaihtua siihen, että minuus onkin turvallinen tila, josta käsin voi rauhassa tarkkailla kokemustaan. Minätarinan vääjäämätön epäyhtenäisyys ei muodostukaan ongelmaksi, vaan se on mahdollista hyväksyä sellaisenaan. Sisäistä hälinää ei ole tarpeen pyrkiä hiljentämään, vaan ennemmin oppia kuulemaan hiljaisuus sen takana – se tila, jossa kaikki tapahtuu. Terapeutin rooli tässä prosessissa on auttaa luomaan hermostollinen ja emotionaalinen turva hiljaisuuteen astumiselle.
Lue artikkelin toinen osa: Hiljaisuus itseilmaisuna ja terapeuttisen vuorovaikutuksen osana